Yön kylmyys

Katsoin ehkä viimeisen kerran taakseni, kun lähdin astelemaan pois, toivon että ymmärrät, toivoin myös että minä vielä joskus ymmärtäisin. Käänsin katseeni kivikkoiselle ehkä ikuisuuksia jatkuvalle tielle. Hengähdin syvään kirpeää yöilmaa ja vedin parhaalta ystävältäni saamaa tummanruskeaa huivia paremmin, myös tumma pipo ja lapaset olivat kaveriltani, ainoastaan takki oli omani, tai ainakin niin muistin. Lähdin astelemaan tietä pitkin, en katsonut enään taakseni, menneisyyteeni, halusin vain kävellä.

Täysikuu loi kalpean hohtonsa maahan, tuoden jonkinlaista valoa matkaani, mutta ei kuitenkaan tuonut mukanaan lämpöä, jota olisin juuri kipeästi kaivannut. Hengitykseni höyrysi kirpeässä pakkasessa, toivoin todella että se olisi pelkkä lämmin hengitykseni joka haihtui, mutta tuntui kun se olisi ollut koko kehoni, josta lämpö haihtui pikkuhiljaa, minulla oli kylmä ja nälkä, enkä olisi enään jaksanut kävellä, olin kuitenkin kävellyt jo tunteja, eikä tie tahtonut loppua. Halusin lämpöön, joka antoi minulle voimia jatkaa kävelyäni. Tunsin kuinka ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat kasvoilleni ja katsoin taivaalle, kuu oli jäänyt pilveen ja tuonut ympärilleni pimeyden, joka kietoutui ympärilleni. Lumi tuntui mukavalta ihollani, vaikka se olikin kylmää ja kun se suli, se toi mukanaan pienen epätoivon pilkahduksen. Olisin tahtonut itkeä, mutta se olisi vienyt voimat kehostani, joka tahtoi eteenpäin, lämpöön,  mukavuuteen. En pystynyt juoksemaan, se mahdollisuus oli jo mennyt, ehkä muutamia juoksuaskelia vielä pystyin ottamaan kaatumatta. Sydämmeni alkoi hakkaamaan hurjasti, antaen minulle voimia, saaden minut kävelemään reippaammin.

Näin kaukana valon kajastuksen, mutta minusta tuntui, etten jaksaisi niin pitkälle, kylmyys oli pureutunut luihin ja ytimiin, mutta minä kävelin, minä todellakin kävelin tuota valoa kohti, koska tuo valo saattoi olla ainoa toivoni, ellen nähnyt harhoja, toivoin todellakin etten nähnyt.

Saavuttuani viimein valon luokse, kaunis pieni mökki, jonka oven kulmassa keikkui vanha, tummunut myrskylyhty, jossa paloi pieni liekki, mutta myös ikkunassa paloi valo. Kävelin ovelle ja koputin hiljaa, toivoen että koputukseni kuuluisi edes jonkun korvaan. Kuulin sisältä ääniä ja vanha pariskunta avasi oven, mutta samalla myös menetin tajuni, kaatuen eteenpäin. Tunsin jonkun ottavan minut vastaan ja puhuvan, en saanut selvää, mutta sillä ei ollut enään väliä, tunsin lämmön, joka ympäröi minut. Olin turvassa, olin todellakin turvassa.