Betoniviidakko

Seison keskellä betoniviidakkoa,
toivoen pääseväni vielä täältä pois,
tämä paikka ei ole minun,
kaipaan metsää,
kaipaan sitä rauhaa,
jota tämä betoniviidakko ei tuo mukanaan,
Katson taas yhtä rakennustyömaata pudistaen päätäni huokaisten itsekseni.
Lähden astelemaan jonnekkin, vailla määränpäätä,
kunhan vain pääsisin pois täältä,
metsässä tunnen vapauden,
tunnen sen kunnioitusta herättävän voiman.
Katson taivaalle,
jonka saasteet ovat tuhonneet,
ei raikkautta, ei puhtautta,
ja astelen hiljaa linkkipysäkille,
otan linkin,
joka vie minut pois,
betoniviidakon laidalle,
josta alkaa metsä, pellot
ja vapaus.
Lähden astelemaan vapauttani kohti,
vaikka tiedän, ettei ilma olekkaan niin puhdasta kuin voisi olla.
Kunhan vain pääsen poist tästä betoniviidakosta.

Yöllä

Lähden kulkemaan pimenevään yöhön,
katulamppujen kirkkaat valot ottavat aika-ajoin silmiin,
mutta kävelen jääräpäisesti eteenpäin,
muutama auto ohittaa minut hidastamatta,
mutta olen silti varuillaan,
annan mieleni vaeltaa vain silloin,
kun ketään ei ole tulossa.
Katselen taivaalle ja toivon,
ettei minun tarvitsisi mennä kotiin,
vaan sulautuisin varjoihin.
Katulamput loppuvat hetkeksi,
rauhoittava pimeys sulkee minut turvalliseen syleilyynsä,
josta nautin aina yhtä paljon.
Olen kulkenut jo useana yönä yksin,
enkä pelkää yksinäisyyttä,
se rauhoittaa,
se antaa tilaa,
se antaa myös rauhan miettiä asioita.
Ja jälleen kerran astun katuvalojen valoon ja siirrän käden silmieni suojaksi,
olisin voinut jäädä pimeyteen,
mutta sitten minua vain jäätäisiin kaipaamaan.