Siipien havinaa

Ensimmäiset auringonsäteet herättävät minut suurelta vehreältä metsäaukiolta, ne lämmittää punamustavalkoisia sulkasiipiäni, jotka ovat suojanani olleet yön, mutta nyt noustessani polvilleni levitän niitä hiukan ja karistan niistä kaiken väsymyksen pois.

Tiedän etten pysty lentämään, mutta siivistäni en luovu, en ajatusmaailmastani, joka minua suojaa, en ystävästäni jota rakastan, enkä vihollisestani jota vihaan ja pelkään.

Venyttelen käsiäni ja siirrän punertavanruskean hiussuortuvan silmiltäni sivuun ja katson taivaalle. 

Tuuli hyväilee kasvojani, lyhyitä hiuksiani, sekä vaaleaa ihoani saaden minut hymyilemmään.

Nousen ylös ja katselen ympärilleni, en ole aivan varma minne pitää mennä, mutta sillä ei ole väliä.

Lähden astelemaan ensimmäistä näkemääni metsäpolkua pitkin kohti metsänreunaa.

Tunnen olevani yksin astellessani syvemmälle metsään, mutta kuulen kuitenkin ääniä, jotka tuovat lohtua, kukaan ei kuitenkaan kulje kanssani. Aurinko on jo niin korkealla, että tiedän pian tulevan taas ilta ja vaipuisin taas uneen, jossa ystäväni minua odottaa, mutta olisin taas suojaton.

Pysähdyn ja istun maahan antaen siipieni vaipua alas.

Katselen ympärilleni ja näen valkeansuden puiden takaa minua katselemassa. Susi ei ole vanha, mutta ei pentukaan, kallistan päätäni, jolloin susi tekee samoin. Hymyilen ja ojennan käteni kohti sutta ja olento hiipii kohti minua uteliaana, joten en pelkää. Susi saattaisi olla uusi ystäväni, jonka takia jatkaa matkaa ja luottaa itseensä. Susi kosketti kättäni kuonollaan, eikä vaikuttanut pelkäävän minua, enhän ollut ihminen, mutta en ollut eläinkään. Katsoin sutta tummanruskeilla silmilläni ja hymyilin liu'uttaen käteni suden leukaa pitkin poskelle ja siitä selälle, mutta en silitä vielä päälaelta. Minua väsytti hiukan, enkä jaksanut kannatella siipiäni, joten annoin niiden olla rentoina maata vasten. Nojasin selkäni puuhun ja suljin hetkeksi silmäni. Susi asettui makuulleen viereeni. Vaivuin syvään uneen, jossa oli ystäväni ja kaunis valkoinen susi.

Vapauden kaipuu

Joskus näet joskus et, mut minua et koskaan näe, olen sinulle ilmaa,
 pelkkä haamu, kuiskaus tuulessa, huuto aallokossa, joka iskee rantakallioon
 tai polttava tunne sielussasi.
Välitän sinusta, välitän kaikista
, mutta eniten kaipaa sitä vapautta, joka harvoin suodaan minulle tai sinulle.
Et näe minua, et kuule minua tai luulet kuulevasi,
mut se ei mene niin.
Olen vain haamu, kuiskaus, huuto ja polte sielussasi.
Mutta silti minä rakastan, sinä rakastat, kaikki rakastavat minua,
silti haluan olla vain vapaa.

Varjo ja ihminen

Varjo ja ihminen toisiinsa niin kiintyneet,
mut kohtalo päättänyt on, ei kaksikko voi yhdes elää.
Kuitenkin päättivät he näin; Vain ystäviä toisilleen he ovat, ei enempää ei vähempää, niin päätös nyt yhteinen voimaan astuu ystävysten,
ei enempää ei vähempää.
Varjo ja ihminen ystäviä toisilleen, sen kohtalo myös hyväksyy.
Nyt varjo hyväksynyt todellisuuden, ihmismaailman vaikeuden,
ystävä nyt ihmisen, ei enempää ei vähempää,
Nyt hiljaa varjo sanoo ystävälleen;
GoodBye my friend,
ja varjoihin hän katoaa.
Ystävyys tuohon ihmiseen kestää ajasta ikusuuteen jos niin kohtalo päättää.
Ystäviä toisilleen ei enempää, ei vähempää.
Ei varjo tiedä mitä ajattelee, mutta aikoo selvitä aina ja ikuisesti, ehkä vielä löytää toisen samanlaisen, kaltaisensa, eli vain varjo maailmassa ihmisten.

Yön kylmyys

Katsoin ehkä viimeisen kerran taakseni, kun lähdin astelemaan pois, toivon että ymmärrät, toivoin myös että minä vielä joskus ymmärtäisin. Käänsin katseeni kivikkoiselle ehkä ikuisuuksia jatkuvalle tielle. Hengähdin syvään kirpeää yöilmaa ja vedin parhaalta ystävältäni saamaa tummanruskeaa huivia paremmin, myös tumma pipo ja lapaset olivat kaveriltani, ainoastaan takki oli omani, tai ainakin niin muistin. Lähdin astelemaan tietä pitkin, en katsonut enään taakseni, menneisyyteeni, halusin vain kävellä.

Täysikuu loi kalpean hohtonsa maahan, tuoden jonkinlaista valoa matkaani, mutta ei kuitenkaan tuonut mukanaan lämpöä, jota olisin juuri kipeästi kaivannut. Hengitykseni höyrysi kirpeässä pakkasessa, toivoin todella että se olisi pelkkä lämmin hengitykseni joka haihtui, mutta tuntui kun se olisi ollut koko kehoni, josta lämpö haihtui pikkuhiljaa, minulla oli kylmä ja nälkä, enkä olisi enään jaksanut kävellä, olin kuitenkin kävellyt jo tunteja, eikä tie tahtonut loppua. Halusin lämpöön, joka antoi minulle voimia jatkaa kävelyäni. Tunsin kuinka ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat kasvoilleni ja katsoin taivaalle, kuu oli jäänyt pilveen ja tuonut ympärilleni pimeyden, joka kietoutui ympärilleni. Lumi tuntui mukavalta ihollani, vaikka se olikin kylmää ja kun se suli, se toi mukanaan pienen epätoivon pilkahduksen. Olisin tahtonut itkeä, mutta se olisi vienyt voimat kehostani, joka tahtoi eteenpäin, lämpöön,  mukavuuteen. En pystynyt juoksemaan, se mahdollisuus oli jo mennyt, ehkä muutamia juoksuaskelia vielä pystyin ottamaan kaatumatta. Sydämmeni alkoi hakkaamaan hurjasti, antaen minulle voimia, saaden minut kävelemään reippaammin.

Näin kaukana valon kajastuksen, mutta minusta tuntui, etten jaksaisi niin pitkälle, kylmyys oli pureutunut luihin ja ytimiin, mutta minä kävelin, minä todellakin kävelin tuota valoa kohti, koska tuo valo saattoi olla ainoa toivoni, ellen nähnyt harhoja, toivoin todellakin etten nähnyt.

Saavuttuani viimein valon luokse, kaunis pieni mökki, jonka oven kulmassa keikkui vanha, tummunut myrskylyhty, jossa paloi pieni liekki, mutta myös ikkunassa paloi valo. Kävelin ovelle ja koputin hiljaa, toivoen että koputukseni kuuluisi edes jonkun korvaan. Kuulin sisältä ääniä ja vanha pariskunta avasi oven, mutta samalla myös menetin tajuni, kaatuen eteenpäin. Tunsin jonkun ottavan minut vastaan ja puhuvan, en saanut selvää, mutta sillä ei ollut enään väliä, tunsin lämmön, joka ympäröi minut. Olin turvassa, olin todellakin turvassa.

Toivo ja ymmärrys

Ne hetket, jotka istuin kalliolla yksin katselemassa täysikuuta muuten täydellisessä pimeydessä
mutta kuun kaunis hopeinen valo loi tietynlaisen rauhan.
Rauhan kuunnella yön ääniä ja sulkea mielestään kaikki muu
Se rauha toi mukanaan ymmärryksen ja toivon.
Ymmärryksen siitä, että selviän elämän esteistä, sekä ylä- ja alamäistä
Yksin tai toisen kanssa, kuitenkin selviän, enkä aio luovuttaa
Toivon siitä että vielä joku oikeasti antaa sinun seisoa omilla jaloillasi
mut tukee sinua kun sitä tarvitset
Ne täydenkuun hetket olivat tärkeimpiä elämässäni
tein niin joka täysikuu
luoden toivoa ja ymmärrystä joka kerralla enemmän ja enemmän
En tahdo enään istua yksin, mut jos niin on tarkoitettu, olkoon.

Luottamus

Unelmat särkyneet ja ehjät pyörivät mielessäni kun makaan maassa verisenä ympärilläni täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka nyt vaikuttavat tutuilta kaikki. Kuulen ääniä ympäriltäni, minua on kuulemma ammuttu, mutta tekijää ei tiedetä. Suljen hetkeksi väsyneet silmäni, ennen kuin avaan ne taas. Tahdon taistella, en aio luovuttaa, minulla on niin paljon vielä tekemistä, joten makaan siinä rauhallisena kuin en tuntisi kipua, joka raastaa jokaista soluani.

Näen ihmisten huolen ja osa yrittää peitellä minua takeillaan ja muilla jotka pitäisivät oloni lämpimänä, ei minulla ole kylmä, mutta huomaan että minusta välitetään ja se saa hymyn huulilleni.Ihmiset puhuvat minulle ja kyselevät minulta asioita, joihin voin nyökätä tai sanoa jotain hiljaa.

Niin saapuu rakkaani juosten luokseni ja ihmiset tekevät hänelle tilaa. Minulle hän on yksi välittävä ihminen muiden juokossa, mutta silti niin rakas. Suljen silmäni jälleen, minua väsyttää ja silmissäni välkkyy unelmia, toiveita ja ajatuksia, jotka saavat minut pelkäämään, etenkin muistot, jotka seuraavat toinen toisiaan. Avaan jääräpäisesti silmäni ja käännän päätäni rakastani kohti ja hymyilen sanoen kaikki on hyvin.

Kuulen vaimean ambulanssin äänen, mutta niin kaukaiselta se vielä tuntui. Olin varmaan maannut siinä maassa ikuisuuden, eikä minulla ollut ainakaan kylmä. Halusin vain kiittää ihmisiä jotka välittivät näin paljon että odottivat kanssani ambulanssia niin suurella joukolla, vaikka muiden ei olisi pakko odottaa.

Viimein ambulanssi saapuu, mutta olen jälleen sulkenut silmäni, kuulen vain, mutten näe. Se ei haittaa, hengitän hitaasti ja tuntuu kuin sydämmenlyöntini olisivat lakkaamassa, taistelen elämästä ja kuolemasta.

Henkäykset jotka otin, saattoivat olla joka ikinen viimeisiä, mutta eivät olleet, vaan taistelisin niin kauan kunnes olisin sairaalassa ja ihmiset saisivat ainakin yrittää auttaa, luotin siihen.

Ja sairaalassa minua yritettiin auttaa lähes turhan takia, muttei kuitenkaan turhaan. Olin elossa ja lähes voimissani, mutta vahvempana kuin koskaan ennen.

Ehdotonta rakkautta (uni)

Herään taas pieniin askeliin käytävällä, tai ainakin luulen herääväni. Pian huoneeni ovelle ilmestyy pieni tyttö, jolla on platinanvaaleat hiukset, taivaansiniset silmät ja yllään kaunis sininen yömekko. Tyttö hymyilee minulle iloisesti ja juoksee luokseni. Nappaan tytön syliin ja halaan häntä. Pieni tyttö, joka kaipaa rakkautta ja halaa minua tiukasti.

Hän on vain unta, mutta kuitenkin todellinen, minun kaunis tyttöni. Silitän tytön hiuksia ja sanon rakastavani häntä ylikaiken enkä mistään hinnasta jätä häntä. Tyttö sanoo minua äidikseen, jota olen, mutta vain unessa.

Tämä on ehdotonta rakkautta ja tyttö sylissäni nauraa helisevää nauruani, saaden minutkin hymyilemään ja tuntemaan itseni tärkeäksi jopa onnelliseksi.

Pyydän tyttöä pukemaan päälleen ja sanon että menemme ulos ja niin tyttö tekee työtä käskettyään ja juoksee huoneesta ulos helisevä nauru edellään.

Herään auringon säteisiin ikkunan välistä ja tiedän taas nähneeni unta. Haluaisin vain nukkua, viettää aikaa tyttöni kanssa, mutta joka aamu herään kurjaan todellisuuteen, ehdottoman rakkauden puuttumiseen. Huokana syvään ja vedän peiton silmilleni ja kiljun äänettömästi. Rakas tyttöni, vain unta, mutta niin todellista. Kuulen vieläkin korvissani helisevän naurun unesta ja se riivaa minua joka päivä, mutta saa minut nukkumaan paremmin, jotta näkisin taas tyttöni. Yritän nukahtaa vielä hetkeksi, ennen kuin nousen taas yhteen päivään.

Ja jälleen ilta saapuu ehdotonta rakkautta lupaamalla pitkän niin yksinäisen päivän jälkeen ja käperryn sänkyyni toivoen unen tulevan, mutta uni ei tule samaan malliin kuin ennen, joka herättää suurta epätoivoa, mutta pian taas kuulen tutun helisevän naurun. Vaaleanpunamusta pitsimekko päällään ja platinanvaaleat hiukset sekaisin tyttöni saapuu ovenrakoon ja nousen sängystä ylös hymyillen. Otan laatikosta mustan silkkirusetin ja hiusharjan, jonka jälkeen astelen tytön eteen ja sanon harjavani hänen pitkät hiuksensa ja laittavani ne kiinni. Tyttö hihkaisee innosta ja istuu syliini selkä minuun päin ja alan harjata pehmeitä, niin aidon tuntuisia hiuksia. Laitan hiukset kauniisti rusetilla kiinni ja huomaan olevani pukeutunut.

Menen tyttöni kanssa suurelle takapihalle, joka on kauniin nurmikon peitossa, ulkona on liukumäki ja leluja. Tyttö juoksee nauraen nurmikolle ja minä kävelen nauraen perässä. Olen niin onnellinen, mutta vain unessa, koska minulla on joku jota rakastaa ilman mitään ehtoja.

Ikuisuuden vanki

Nyt ajasta ikuisuuteen, katselen ympärilleni, etsien, toivoen, ehkä tilanne ei ole niin paha. Vankina ikuisuuden, sisällä kallion, melkein hereillä, mutta kuitenkin unessa, niin kirous sanoo, pystyn nähdä pystyn kuulla. Se kuka minut vangitsi, ei minua vapaaksi tahdo, ei tahdo että palaan, ei tahdo että odotan, mutta toivoo vain että ymmärrän miksi hän niin teki. Siinä minä olen, en muualla.

Tahdon vapaaksii, niin pimeys valtaa minut uudestaan, kietoutuu ympärilleni, kuin kalkkarokäärme saaliinsa ympärille. Ajattelen löytäväni vielä tien vapauteen, toivon löytäväni tien vapauteen. Yritän huutaa, mutta en edes puhumaan pysty, niin miksi huutamaan pystyisin? Yritän pimeyden ympäriltäni karkottaa, yritän avata raskaat silmäni.

Outo kipu kehoni valtaa, mutta siitä en enään ole välittänyt sen jälkeen kun kirous ylleni laskeutui, siitä on tullut ystäväni, sen avulla tiedän olevani hengissä. Saan silmäni auki, valo on palannut, mutta vain hetkeksi, tiedän sen. Katselen ympärilleni, ei ketään, ei mitään, vain minä. Hengitän syvään kosteaa ilmaa, en pysty liikkumaan, joten en voi nauttia muuten. Vaivun taas uneen, en edes tällä kertaa yritä taistella vastaan.

Pian, hyvin pian kuulen hiljaisia rapsahduksia, kuin käpälistä kiveä vasten. Yritän avata silmäni, mutta en pystynyt. Tahdon liikkua, tahdon vapaaksi, tahdon vain päästä koskettamaan tuota olentoa, joka juuri saapui. Hengitän syvään olennon tuoksua.. Susi, tuoksusta ei voi erehtyä, tahdoin enemmän herätä, tahdoin nähdä tuon olennon, joka jalkojeni viereen käpertyi, kuin tietäen, etten voi koskettaa.

Ikuisessa unessa, ikuisesti vankina, mutta hymyilen. Minulla on uskollinen ystävä, olen herännyt kerran, kun tuo susi saapui. Valkea ystäväni, joka tulee ja menee, mutta elää kanssani.

Veripisaroita

Kuljen yksin hiljaa pimeällä kadulla, vaatteeni ovat hiukan rikki ja kasvoistani, käsistäni, jaloistani ja jopa rintakehästäni ja selästäni valuu verta hyvin pieninä noroina ja värjää paitaani ja vaatteitani.
Kädessäni lepää punainen ruusu, jonka varsi on tahriutunut vereeni, mutta terälehdissä ei ole pisaraakaan.
Etsin ruusun rakkaalleni vaikeimmasta paikasta kallioilta täysikuun hennossa hohteessa, susien ulvoessa aivan lähelläni, mutta löysin tuon ja palasin takaisin. En tiedä kuinka kauan olin poissa, mustat hiukseni ovat liimautuneet kasvoihini, mutta hymyilen ja hopeiset silmäni hohtavat kuun himmeässä hehkussa.

Astelen pieneen piilopaikkaani, jossa asetan ruusun valkeaan kauniiseen ruukkuun yöpöydälleni ja käyn suihkussa ja vaihdan vaatteeni puhtaaseen mustaan mekkoon ja rojahdan sängylle makaamaan vaipuen suloiseen pimeyteen antaen ikuisuuden johdattaa minua rakkaani luokse.

Ja ruusun terälehdeltä tippuu veripisaroita pöydälle.

Kokeilevaa

Nyt kun kerran blogia alan kirjoittamaan, aloitan itsestäni ja kissakaksikostani Lapiksesta ja Minnistä

Nimeänihän en kerro, mutta muuta tietoa kerron kyllä kuitenkin lempinimeni on Riko.

Olen siis tällä hetkellä 21-vuotias nuorinainen jostain päin jyväskylää.
Asun kahden kissan kanssa ainakin toistaiseksi. Minullahan on erittäin rakas poikaystävä, jonka kanssa en asu, enkä vietä paljoakaan aikaa, mutta eihän se haittaa.

Luonnetta minulla löytyy ylisosiaalisen puolelta täysin rauhalliseen. Lähes aina iloinen persoonani saa muutkin hymyilemään ja olen täysin hullu muutenkin. Eihän sitä kukaan aivan normaali ole, mutta minä se jaksan olla hulluakin hullumpi välillä. Viihdyn ihmisten seurassa ja tulen hyvin kaikkien kanssa toimeen, mutta minusta kyllä huomaa, jos en pidä ihmisestä.
Minua voi bongata baarissa keskiviikosta lauantaihin, mutta muina päivinä minua on turha etsiä.
Opiskelen elintarvikevalmistajaksi tuossa lähikoulussani, joten jotka tuntevat minut, saattavat tulla juttelemaan siellä tauoilla.
Ystäviähän minulla ei paljoakaan ole, mutta ne jotka ovat ystäviäni ovat minulle rakkaimpia koskaan.



Ja nyt tuohon kauhukaksikkoon

Minni on noin seitsemänvuotias neiti kissa, jonka sain kämpään muuttaessani aikaisemmalta omistajalta, joten mikäs siinä. Minni on luonteeltaan rauhallinen television tuiottaja, joka saa minut tuntemaan että tuo olento ei ole kissa, vain ihminen.. :'D Minnillä on toinen lempinimi Mimmi, melkein samanlainen kun omansa, mutta kuitenkin. Minnin toinen vakiopaikka television ääreltä on ikkunan ääressä maukumassa. Lempiruoka on kitekat ja pavuista menee lähes kaikki merkit.

Lapis on taas erikoisempi tapaus, se tuotiin minulle kahdelta yöllä, ja tuo oli hiljainen tullessaan, mutta nyt jo riehuu ja leikkii ympäri taloa ja säikyttelee Minniä. Olen nyt tutustunut siihen kolme päivää ja todennäköisesti pidän sen, vaikka se onkin täysin hullu ainakin välillä, joskin nukkuu suurella punaisella tyynyllä tai lehtikorin päällä. :D Lapis omaa myös nimet Esa ja Urpo. Lapis tykkää myös jostainsyystä pureskella varpaitani taikka sormiani.

Tämäpä tässä, tälläista tekstiä ei enempiä taida tulla, ellen halua tehdä sivupäivityksiä, mutta muut tekstit tulevat olemaan täyttä fiktiota, tarinointia ja runoutta, sekä kaikkea muuta outoa kappaleista lähtien.