Tiedän etten pysty lentämään, mutta siivistäni en luovu, en ajatusmaailmastani, joka minua suojaa, en ystävästäni jota rakastan, enkä vihollisestani jota vihaan ja pelkään.
Venyttelen käsiäni ja siirrän punertavanruskean hiussuortuvan silmiltäni sivuun ja katson taivaalle.
Tuuli hyväilee kasvojani, lyhyitä hiuksiani, sekä vaaleaa ihoani saaden minut hymyilemmään.
Nousen ylös ja katselen ympärilleni, en ole aivan varma minne pitää mennä, mutta sillä ei ole väliä.
Lähden astelemaan ensimmäistä näkemääni metsäpolkua pitkin kohti metsänreunaa.
Tunnen olevani yksin astellessani syvemmälle metsään, mutta kuulen kuitenkin ääniä, jotka tuovat lohtua, kukaan ei kuitenkaan kulje kanssani. Aurinko on jo niin korkealla, että tiedän pian tulevan taas ilta ja vaipuisin taas uneen, jossa ystäväni minua odottaa, mutta olisin taas suojaton.
Pysähdyn ja istun maahan antaen siipieni vaipua alas.
Katselen ympärilleni ja näen valkeansuden puiden takaa minua katselemassa. Susi ei ole vanha, mutta ei pentukaan, kallistan päätäni, jolloin susi tekee samoin. Hymyilen ja ojennan käteni kohti sutta ja olento hiipii kohti minua uteliaana, joten en pelkää. Susi saattaisi olla uusi ystäväni, jonka takia jatkaa matkaa ja luottaa itseensä. Susi kosketti kättäni kuonollaan, eikä vaikuttanut pelkäävän minua, enhän ollut ihminen, mutta en ollut eläinkään. Katsoin sutta tummanruskeilla silmilläni ja hymyilin liu'uttaen käteni suden leukaa pitkin poskelle ja siitä selälle, mutta en silitä vielä päälaelta. Minua väsytti hiukan, enkä jaksanut kannatella siipiäni, joten annoin niiden olla rentoina maata vasten. Nojasin selkäni puuhun ja suljin hetkeksi silmäni. Susi asettui makuulleen viereeni. Vaivuin syvään uneen, jossa oli ystäväni ja kaunis valkoinen susi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti