Yö

Vain yö on ystävämme,
vain päivä on vihollisemme,
koska olemme yön lapsia,
talven tyttäriä,
laulamme ja tanssimme,
nautimme kaikesta mikä tuhon tuo,
ei yksin koskaan olla,
yön lapsia maailmassa riittää,
varjoja jos ei muita,
nauramme kuun kelmeässä loisteessa
ja luotamme siihen, ettei sitä kukaan lopeta.
On kuitenkin joukossamme useita,
jotka eivät yöhön kuulu, mut
tahtovat seurassamme olla.
Ei tuhoa kaikki tuo, vaan korjaa kaiken väärän taas.
Yön lapsia olemme, talven tyttäriä
ja nautimme kaikesta mikä ei tuo turhaa tuskaa,
mutta puhdistavaa tuhoa.
Tanssimme läpi yön, nauraen ja laulaen.

Tunteen kadotus

Pystyykö rakkauden tunteen kadottamaan,
pystyykö sanomaan ettei pysty välittämään?
Niin minä ajoittain ainakin tunnen,
kun katson pimenevää taivasta ja hengitän syvään viileää ilmaa.
Luulen,
ei tiedän,
että tunteen voi kadottaa,
niin ettei sitä pysty tuntemaan pitkään aikaan,
ennen kuin sen taas löytää.
Se ehkä sattuu, en tiedä vielä,
olen vasta tunteen kadotuksen ensimmäisessä vaiheessa,
en tunne pelkoa, mutta kyllä jokin repii rintaani,
ei kivuliaasti, en pysty hallitsemaan tunnetta.
Se lipeää sormien välistä,
katoaa ilmaan.
Katson sinuun, pystyn vielä tuntemaan jotain,
mutta alan kadottamaan sen tunteen nimen.
En pelkää. en odota että yrität pitää tunteen elossa,
se ei ole tehtäväsi ei nyt...
ei koskaan.

Runoilijan mieli

Sivuja tuulessa, yhden ihmisen tarinoita
rakkaudesta,
vihasta,
surusta,
tuskasta,
ilosta
ehkä
unista ja unelmista.
Kuuntelen kuinka sivut kertoo tarinaansa tuulessa,
ei
tiedän miten ne menee,
koska minä ne kirjoitan,
mieleni tuottaa niitä kokoajan,
aina uusia,
pelkään sitä,
mutta samalla en voi lopettaa
se on kuin pakko mielle,
ne riivaavat minua,
mutta samalla minulle sanotaan
ne ovat lahja minulle.
Joten kirjoitan ne ylös,
lähes aina,
kunnes inspiraatio loppuu hetkellisesti,
päiväksi pariksi.
Katson noita sivuja ja kallistan päätäni.
Ne kertovat liikaa,
sivut tuulessa eivät katoa,
vaan jäävät ilmaan.
Muiden kuultavaksi, muiden nähtäväksi.
Hymyilen itsekseni ja jatkan matkaa kadulla,
kuin en olisi se joka nuo keksii.

Tyhjiä lupauksia

Kaikkea lupaavat lauseet ja katseet jotka kertovat että kaikki tulee menemään niinkuin kuuluu.
Kosketukset jotka lupaavat jatkuvaa nautintoa,
suudelmat jotka haluavat omistaa.
Tyhjiä lupauksia, mutta en tahdo päästää menemään,
usko siihen että hän ei ole kuin muut saavat minut välittämään enemmän
ei kuitenkaan niin paljon että jäisin riippuvaiseksi.
Istun sängyllä ja katson häntä kuin hän olisi vihollinen,
vihaan häntä,
mutta jollain oudolla tavalla myös välitän,
taas nautintoa lupaavia kosketuksia,
rinnoille,
kaulalle, kuin haluaisit kuristaa, mutta niin varovainen,
vatsalle,
alemmaksi.
Vaativa suudelma joka vie pimeyteen...
Jälleen kerran poissa kaikki ja rauha,
sekä yksinäisyys seuranani siihen asti,
kunnes vaadit kokonaan omaksesi.

Kipua ja luottamusta

Kipu sekoittaa ajatukseni,
mutta selventää kaiken sen
mikä pitää jaloillaan ja todellisuudessa.
Ehkä se vahvistaa myös rakkautta,
mutta sitä en edes yritä ajatella.
Odotan vain että pystyn hengittämään ja vapautumaan kivusta.
Katson sinua anteeksipyytävästi,
ehkä haastavasti, sillä ei juuri nyt ole väliä,
haluan vain lähellesi suojaan
että voin unohtaa.
Kosketuksesi lämpö ei rauhoita minua,
pikemminkin saa levottomaksi,
mutta tiedän siitä ettet halua luovuttaa.
Haluan vain että vaatisit etten olisi niin takertuva
ja kertoisit asioita joita en itse tietäisi,
mutta olet hiljaa
ja se saa minut lopulta rauhoittumaan.
Vaivun lopulta rauhattomaan pimeyteen
joka nostaa minut lopulta uudelle tasolle
vapauttaen minut lopulta uudella tiedon tasolla ja luottavaisena
ettei mikään voi tuhota tätä sidettä.
Saan olla rauhassa ja luottaa...

Päättäväisyyttä

Päättäväisyyden palo silmissäni, kävelen aamulla pysäkille, vaikka ketään muita ei olekkaan tulossa ainakaan tuntiin.
Olen  päättänyt pärjätä ja ottaa kiinni siitä mikä ei käsissäni pysy.
Katson taivaalle ja hengitän aamun raikasta ilmaa.
Linja-auto saapuu viimein ja nousen kyytiin kuskin tervehdyksen saattelemana.
Linja-auton matkatessa kohti määränpäätä,
katselin ulos asioita miettien.
Olen päättänyt pärjätä,
mutta se voi olla vaikeaa,
olen ehkä jo viikon jaksanut herätä tähän aikaan,
mutta tiedän rajani saapuvan nopeasti vastaan.
Pelkään lipeäväni taas, mutta päättäväisyyteni karistaa pelon.
Olenhan jaksanut tähänkin asti,
aikaisemmat viikot tämän kuukauden aikana,
onnistuneita,
iloisia,
hetkiä jotka saivat minut taas elämään,
muttei unohtamaan sitä miten herkästi tuo tunne voi livetä sormistani.
Linja-auto pysähtyy viimein määränpäässä ja nousen kyydistä kiittäen kuskia.
Astelen seuraavalle pysäkille, vaikka olisin varmaan jaksanut kävelläkkin,
halusin vain mahdollisimman nopeasti paikkaan, joka ruokkii päättäväisyyttäni niin vahvasti.
Halusin vain keittiölle, joka on ollut kuin toinen koti minulle viimeisen kuukauden.
Seuraavaa linja-autoa ei tarvinnut pitkään odottaa ja taas olin yhdessä kyydissä,
tällä kertaa minun ei vain tarvinnut miettiä mitään, kaksi pysäkki väliä ja olin "kotona".

Betoniviidakko

Seison keskellä betoniviidakkoa,
toivoen pääseväni vielä täältä pois,
tämä paikka ei ole minun,
kaipaan metsää,
kaipaan sitä rauhaa,
jota tämä betoniviidakko ei tuo mukanaan,
Katson taas yhtä rakennustyömaata pudistaen päätäni huokaisten itsekseni.
Lähden astelemaan jonnekkin, vailla määränpäätä,
kunhan vain pääsisin pois täältä,
metsässä tunnen vapauden,
tunnen sen kunnioitusta herättävän voiman.
Katson taivaalle,
jonka saasteet ovat tuhonneet,
ei raikkautta, ei puhtautta,
ja astelen hiljaa linkkipysäkille,
otan linkin,
joka vie minut pois,
betoniviidakon laidalle,
josta alkaa metsä, pellot
ja vapaus.
Lähden astelemaan vapauttani kohti,
vaikka tiedän, ettei ilma olekkaan niin puhdasta kuin voisi olla.
Kunhan vain pääsen poist tästä betoniviidakosta.